Kun pitää päästä äidin viereen nukkumaan...

Joskus joulukuun alussa yhtenä yönä Arvo heräsi äkkiä itkien lohduttomasti. Ei auttanut mikään, ei silittely, ei syli.

Vasta meidän sänkyymme Arvo sitten vihdoin rauhoittui.

Tämä oli eka perhepetiyö pitkään aikaan ja sen jälkeen vannoin, ettei koskaan enää! En nukkunut itse juuri lainkaan pienessä tilassa ja pienten jalkojen potkujen kohteena.

Arvon hampaita pestessäni seuraavana iltana huomasin, että hänelle puski läpi poskihammas. Sehän se ajaa tasaisimmankin nukkujan äidin viereen...

Parin yön päästä sama toistui. Tällä kertaa Arvo pyysi "haluu äiti ikkä sänkyy nukkuu". Hellyinhän minä. Tuu sitten vaan.

Taaskaan minä en nukkunut lainkaan. Pääni oli Arvon tyynynä.

Joskus minulla on ollut sellaisia ajatuksia, että olisi tosi ihana nukkua välillä koko perhe yhdessä. Näiden kahden yön perusteella EI! Se ei yksinkertaisesti sovi minunkaltaiselleni nukkujalle.

Pelkäsinkin, että meidän viereemme haluamisesta tulisi Arvolle tapa. Mutta kun poskihammas tuli läpi, loppui yöheräily taas.

Kunnes taas tällä viikolla! "Haluu äiti vieree nukkuu", kuului yhtenä yönä pinnasängystä kun mikään tyynnyttely ei taaskaan auttanut.

Ja hellyinhän minä taas. Ja siihenhän hän rauhoittui heti.

Tällä kertaa pyysin kuitenkin miestä siirtymään sohvalle varmistaakseni itsellen edes jonkinlaiset unet.

Ja nukuimme kaksin peräti ihan hyvin. Tosin Arvo putosi sängystä kerran kello viiden aikaan, mutta ei se tuntunut häntä kovin haittaavan.

Noin viisi minuuttia ennen kellon soimista alkoi kainalosta kuulua "äitii, äitii". Joo okei, olihan se ihan hellyyttävää.

Seuraavan hampaidenpesun yhteydessä tarkistin asian, vaikka olin siitä melko varma jo etukäteen. Sieltähän se poskihammas numero kaksi tekikin tuloaan.

Eli kaksi poskihammasta hoidettu, kaksi vielä jäljellä. Ensi kerralla suoraan vaan kainaloon.

Ja näin sitä kehittyy äitinä poskihammas poskihampaalta!